KIRJA-ARVIOINTI
Heikki K. Lyytinen (toim.) 2025. Taakse katsotut tiet. Miten minusta tuli koulutoimentarkastaja? Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura. 288 s.
Opetushallinnon haparointi tuli kalliiksi
Kirja piirtää kriittisen, kokemuksellisesti todellisuuspohjaisen kuvan kansallisen koulutuksen arvioinnin organisoinnista: vastuut vaihtuivat, rakenteet horjuivat ja voimavaroja kului. Onkohan Suomella vieläkään selkeää käsitystä arvioinnin tehtävästä?
Yhdeksän koulutoimentarkastajaa muistelee urapolkujaan Heikki K. Lyytisen toimittamassa kirjassa Taakse katsotut tiet. Tarkastelen siitä näkökohtia, joista katson lukijoiden hyötyvän.
Emeritus Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho korosti kirjan alkusanoissaan ”niiden arvojen tiedostamista, jotka ohjaavat päätöksiä”.
FT Hannu Syväoja kirjoitti ansiokkaasti tarkastajalegenda Aarre Kailanpään ajattelun eetoksesta. Kailanpään työlle oli ominaista muun muassa ihmisyys, oppilaskeskeisyys ja vahva tuki opettajille.
Syväluotauksen suomalaisen tarkastus- ja arviointitoiminnan lähihistoriaan teki emeritus Koulutuksen arviointineuvoston pääsihteeri Heikki K. Lyytinen. Hän tähdensi johdonmukaisesti ulkopuolisen koulutuksen palautejärjestelmän etuja. Analyyseissä on kosolti opiksi otettavaa.
Teos on paikoin liiankin toteavaa yksilötason urakuvauksissa. Ote on kuitenkin avoimen rakentavaa ja lukijaystävällistä – eikä opinpoluissa kompurointiakaan salattu.
Kansallista koulutuspolitiikkaa ei kirjassa ylistetä. Välillä ohjausta haluttiin keskittää, välillä hajauttaa. Joskus säädeltiin yksityiskohtaisesti, joskus väljästi. Alueellinen tarkastus oli ajoittain ”löysässä hirressä”. Hapuilu kansallisen arvioinnin organisoinnissa tuhlasi voimavaroja.
Monipuolinen opintie ja työhistoria antoivat kirjoittajille vahvan ammatillisen kompetenssin toimia vaihtelevissa hallintopositioissa. Osaamisen kartuttaminen kulki urapolkujen yhtenä punaisena lankana.
Peruskoulun toimeenpano 1970-luvulla innoitti. Kirjoittajat oivalsivat, että nyt on tekeillä todella suurta. He halusivat olla mukana. Ja olivathan he. Työmaa sytytti tekemisen palon.
Kirjan muistikuvissa esimiestyön rakentavat toimintatavat saattavat jäädä havaitsematta. Vuorovaikutuksen jauhinkivissä kouliintuneita hyvän esimiestyön esimerkkejä oli ilahduttavasti.
Urapolut, asiantuntijuus ja sivistyksen jatkuvuus
Kirjoittajien urapolut mutkittelivat ja etenivät hidasteiden estämättä unelmatehtävää kohti. Niissä kypsyi laaja-alaisia asiantuntijoita. Ymmärrys opetuksesta, ohjaustarpeista ja kehittämisestä olivat kullekin persoonallisella tavalla lujia merimerkkejä.
Julkaisu ei salaa, millaisen kuvan valtionhallinto antoi linjastaan toteuttamillaan aluehallinnon muutoksilla. Sekin kristalloituu, mikä merkitys tarkastusinstituutiolla oli aikansa kansansivistykselle. Lukiessani kirjaa alkoi askarruttaa, miksihän koulujen tarkastus on yhä elinvoimainen Euroopassa.
Eläköitymisen jälkeen kirjoittajat jatkoivat työtään – jotkut pitkään ja yhä toimellisina. Osaaminen loi kysyntää. Oppimisen halua ikä ei nujertanut. Työn mielekkyys veti puoleensa. Huudot sivistyksen puolesta saivat vastakaikua.
Uskon, että lukijat löytävät kirjasta kultajyviä tarkoituksiinsa. Fokusoidusti suosittelen kirjaa niille, joille ykkösasia on ymmärtää paremmin vahvaan kokemukseen, arviointiin ja tutkimukseen perustuvan kehittämisen merkitys.
Esko Korkeakoski
Dosentti, tietokirjailija
2.1.2026
Muita arvosteluja:
---