Kirja-arvionnit
1. Heikki K. Lyytinen (toim.) 2025. Taakse katsotut tiet. Miten minusta tuli koulutoimentarkastaja? Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura. Esko Korkeakoski
2. Lyytinen, Heikki K. (toim.) 2025. Taakse katsotut tiet. Miten minusta tuli koulutoimenjohtaja? Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura. Kauko Hämäläinen
3. Heikki K. Lyytinen (toim.) 2025 Taakse katsotut tiet. Miten minusta tuli koulutoimentarkastaja? Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historiallinen seura. Jouni Välijärvi
*****
KIRJA-ARVIOINTI 1:
Heikki K. Lyytinen (toim.) 2025. Taakse katsotut tiet. Miten minusta tuli koulutoimentarkastaja? Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura. 288 s.
Opetushallinnon haparointi tuli kalliiksi
Kirja piirtää kriittisen, kokemuksellisesti todellisuuspohjaisen kuvan kansallisen koulutuksen arvioinnin organisoinnista: vastuut vaihtuivat, rakenteet horjuivat ja voimavaroja kului. Onkohan Suomella vieläkään selkeää käsitystä arvioinnin tehtävästä?
Yhdeksän koulutoimentarkastajaa muistelee urapolkujaan Heikki K. Lyytisen toimittamassa kirjassa Taakse katsotut tiet. Tarkastelen siitä näkökohtia, joista katson lukijoiden hyötyvän.
Emeritus Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho korosti kirjan alkusanoissaan ”niiden arvojen tiedostamista, jotka ohjaavat päätöksiä”.
FT Hannu Syväoja kirjoitti ansiokkaasti tarkastajalegenda Aarre Kailanpään ajattelun eetoksesta. Kailanpään työlle oli ominaista muun muassa ihmisyys, oppilaskeskeisyys ja vahva tuki opettajille.
Syväluotauksen suomalaisen tarkastus- ja arviointitoiminnan lähihistoriaan teki emeritus Koulutuksen arviointineuvoston pääsihteeri Heikki K. Lyytinen. Hän tähdensi johdonmukaisesti ulkopuolisen koulutuksen palautejärjestelmän etuja. Analyyseissä on kosolti opiksi otettavaa.
Teos on paikoin liiankin toteavaa yksilötason urakuvauksissa. Ote on kuitenkin avoimen rakentavaa ja lukijaystävällistä – eikä opinpoluissa kompurointiakaan salattu.
Kansallista koulutuspolitiikkaa ei kirjassa ylistetä. Välillä ohjausta haluttiin keskittää, välillä hajauttaa. Joskus säädeltiin yksityiskohtaisesti, joskus väljästi. Alueellinen tarkastus oli ajoittain ”löysässä hirressä”. Hapuilu kansallisen arvioinnin organisoinnissa tuhlasi voimavaroja.
Monipuolinen opintie ja työhistoria antoivat kirjoittajille vahvan ammatillisen kompetenssin toimia vaihtelevissa hallintopositioissa. Osaamisen kartuttaminen kulki urapolkujen yhtenä punaisena lankana.
Peruskoulun toimeenpano 1970-luvulla innoitti. Kirjoittajat oivalsivat, että nyt on tekeillä todella suurta. He halusivat olla mukana. Ja olivathan he. Työmaa sytytti tekemisen palon.
Kirjan muistikuvissa esimiestyön rakentavat toimintatavat saattavat jäädä havaitsematta. Vuorovaikutuksen jauhinkivissä kouliintuneita hyvän esimiestyön esimerkkejä oli ilahduttavasti.
Urapolut, asiantuntijuus ja sivistyksen jatkuvuus
Kirjoittajien urapolut mutkittelivat ja etenivät hidasteiden estämättä unelmatehtävää kohti. Niissä kypsyi laaja-alaisia asiantuntijoita. Ymmärrys opetuksesta, ohjaustarpeista ja kehittämisestä olivat kullekin persoonallisella tavalla lujia merimerkkejä.
Julkaisu ei salaa, millaisen kuvan valtionhallinto antoi linjastaan toteuttamillaan aluehallinnon muutoksilla. Sekin kristalloituu, mikä merkitys tarkastusinstituutiolla oli aikansa kansansivistykselle. Lukiessani kirjaa alkoi askarruttaa, miksihän koulujen tarkastus on yhä elinvoimainen Euroopassa.
Eläköitymisen jälkeen kirjoittajat jatkoivat työtään – jotkut pitkään ja yhä toimellisina. Osaaminen loi kysyntää. Oppimisen halua ikä ei nujertanut. Työn mielekkyys veti puoleensa. Huudot sivistyksen puolesta saivat vastakaikua.
Uskon, että lukijat löytävät kirjasta kultajyviä tarkoituksiinsa. Fokusoidusti suosittelen kirjaa niille, joille ykkösasia on ymmärtää paremmin vahvaan kokemukseen, arviointiin ja tutkimukseen perustuvan kehittämisen merkitys.
Esko Korkeakoski
Dosentti, tietokirjailija, 2.1.2026
*****
Kirja-arviointi 2.
Lyytinen, Heikki K. (toim.) 2025. Taakse katsotut tiet. Miten minusta tuli koulutoimenjohtaja? Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura.
Yllättävän antoisa historiakatsaus koulutarkastuksesta
Teos antaa enemmän kuin otsake lupaa. Se antaa kuvauksen merkittävästä oppilaitostoiminnan ulkoisesta tuesta ja arviointitiedon tuottamisesta. Se sisältää tarkastustoiminnan historiakatsauksen, joka sisältää säädöspohjan muuttumisen tarkastelun ja kiinnostavan katsauksen tarkastustoiminnan kehitykseen, merkitykseen ja lopettamiseen. Yksi kehityslinja on siirtyminen valvonnasta ja kontrollista kehittämiseen.
Toimintaa tarkastellaan osana suomalaista koulutuspolitiikkaa, joka poikkesi useimmista muista Euroopan maasta. Katsaus luodaan myös valtakunnallisen arviointitoiminnan kehittymiseen tähän päivään asti.
Yhdeksän tarkastajaa kertoo, miten koulutusta kehitettiin kulissien takana
Toisaalta se on muistelmateos, joka perustuu yhdeksän tarkastajana toimineen kertomukseen omasta kasvustaan tehtävään ja minkälaisessa ympäristössä he toimivat, mitä työ vaati ja antoi sekä mitä he pitivät tärkeänä. Muistelut ja historiallinen katsaus kuvaavat hyvin työn muuttumista yli sadan vuoden aikana ja tarjoaa kuvan tarkastustoiminnan muuttuvasta merkityksestä sen alusta lopettamiseen asti.
Lukijalle on kiinnostavaa havaita, että yhteistä kaikille yhdeksälle muistelmansa kirjoittajalle on laaja-alainen kokemus opetusalalta, sekä opettajana että hallinnossa työskentelystä. Useimmat olivat hankkineet lisäkoulutusta. Kokemusten kuvaus toimii hyvänä esimerkkinä aikuisten mahdollisuudesta myös muodollisia pätevyyksiä tuottavaan tutkintopohjaiseen kouluttautumiseen.
Useimmat tarkastajat ovat olleet innokkaita ja taitavia koulutuksen ja koulutuspolitiikan kehittäjiä. Työ on ollut melko itsenäistä asiantuntijatyötä. Monet heistä ovat toimineen säädöksiä laatineissa työryhmissä. Se on tarjonnut mahdollisuuden vaikuttaa asioihin ja oppia itse uutta sekä verkostoitua.
Mielenkiintoista on havaita, että siirtyminen hallintotehtäviin ei useinkaan ollut osa oman elämän suunnittelua, vaan joku on heitä rohkaissut ensin sijaisuuksia hoitamaan ja sitten kouluttautumaan. Yksittäisten henkilöiden rohkaisuilla ja hyvillä kontakteilla on ollut ratkaiseva vaikutus uran eri vaiheissa. Monasti omat joskus karutkin kokemukset muodostivat arvopohjan koulutuksen kehittämiseen.
Taakse katsotut tiet valottaa koulutarkastajien merkittävää mutta usein näkymätöntä roolia suomalaisen koulutuksen kehittäjinä. Teos yhdistää historian ja henkilökohtaiset muistot ja puhuttelee erityisesti opettaja- ja hallintotaustaisia lukijoita tarjoten oivalluksia asiantuntijuudesta, verkostoista ja uran käänteistä. Suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää, miten koulutusta kehitetään kulissien takana.
Kauko Hämäläinen, professori, 5. 2.2026
*****
Kirja-arviointi 3: Heikki K. Lyytinen (toim.) Taakse katsotut tiet. Miten minusta tuli koulutoimentarkastaja? Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historiallinen seura, 2025.
Heikki K. Lyytinen on tallentanut kollegojensa kanssa tärkeän palan suomalaisen koulun historiaa. Hieman kryptisesti otsikoitu Taakse katsotut tiet valottaa yhdeksän henkilöhistorian kautta koulujen tarkastustoimintaa, joka korvautui nykyisellä koulujärjestelmän arvioinnilla 90-luvun hallinnon myllerryksissä. Kirjassa koulutoimentarkastajien henkilökohtaisia muisteloita täydentävät ansiokas katsaus tarkastusinstituution historiaan sekä pohdinta sen tarpeellisuudesta nykypäivänä. Kirjaa voi suositella kaikille suomalaisen koulun juurista ja myös sen tulevaisuudesta kiinnostuneille.
Yhdeksän tarkastajaksi päätyneen muistelijan moninaiset urapolut todistavat osaltaan suomalaisen koulun tasa-arvosta. Moni heistä onnistui ponnistamaan vaativaan tehtäväänsä vaatimattomista lähtökohdista. Jopa pelkkä kansakoulu riitti pohjakouluksi tarkastajalta edellytettyyn maisterin tutkintoon, kun opinhalu ja sinnikkyys puhkesivat kukkaan vasta myöhemmällä iällä. Jo varhain suomalainen koulu tarjosi tasalaatuista oppia ja elämässä etenemisen mahdollisuuksia taustasta riippumatta.
Kirjan henkilökohtaiset muistelot kuvaavat kiinnostavasti tarkastajien työn monipuolista arkea. Sitä värittivät ajoittain värikkäätkin kohtaamiset niin opettajien, oppilaiden kuin vanhempienkin kanssa. Arki poikkesi huomattavasti työn tuon aikaisesta julkikuvasta. Tarkastustoimintaa rasittivat etenkin sen loppuvaiheissa kielteiset mielikuvat. Rasitteeksi muodostui käsitys pikkutarkasta kontrollista ja kyseenalaisesta vallankäytöstä, vaikka instituutiota pyrittiin uudistamaan ohjausta ja opettajien tukea korostavaksi. Itse koettuina kohtaamiset koulujen arjessa pääsääntöisesti tukivat ja innostivat niin opettajia kuin tarkastajiakin. Tarkastaja oli usein myös ainoa riippumaton auktoriteetti ratkomaan kipeitä tilanteita, jotka vaaransivat oppilaiden oikeutta hyvään opetukseen.
Kaikista kertomuksista välittyy tekijöidensä vahva sitoutuminen ja vastuuntunto toimia aina oppilaan parasta ajatellen. Kirja jättää lukijansa pohtimaan, tarvitsisiko tämän päivän koulu tällaisia asiansa osaavia, koulun arkea riittävän etäältä katsovia tukijoita. Nykyinen ulkoinen arviointi kykenee osoittamaan ongelmia, mutta vain rajatusti niitä ratkomaan. Etenkin kun kyse on inhimillisistä, ihmisten välisistä ristiriidoista.
Teos tallentaa tärkeän palan suomalaisen koulun historiaa. Samalla se on inhimillinen ja sisällöllisesti rikas tarina kadonneesta ammatista, joka on olennaisesti vaikuttanut koulumme rakentumiseen nykyiseen laadukkaaseen muotoonsa.
Jouni Välijärvi, professori , 23.2.2026
*****
Muita arvosteluja:
---