TYÖRYHMÄT (ryhmien esitysten abstraktit ryhmäjaon jälkeen)
I TEOREETTISIA JA METODISIA NÄKÖKULMIA KOKEMUKSEN,
MUISTIN JA MUISTOJEN TUTKIMUKSEEN
pj. Kirsi-Maria Hytönen, sali 401
klo 14.00-14.30 Voiko kertomuksesta saada tieteellistä tietoa?
Ari Sivenius & Seppo Sajama, Itä-Suomen yliopisto
14.30-15.00 Muisti, ihminen ja instituutio – tutkielma tieteestä ja tiedepolitiikasta
Antti Ronkainen & Risto Ikonen, Itä-Suomen yliopisto
15.00-15.30 "Me vain kasvettiin" – Haasteena informaalin kasvatuksen tavoitteiden tarkastelu
Liisa Granbom-Herranen, JY
II MUISTITIETOTUTKIMUSTA LAPSUUDEN, NUORUUDEN
JA KASVATUKSEN HISTORIASTA
pj. Maarit Leskelä-Kärki, sali 404
klo 14.00-14.25 Lapsuuden fyysiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tilat lastentarha-
ja päiväkotimuistojen välittäminä
Taina Sillanpää, HY
14.25-14.50 Lasten Helsinki 1960–2000. Muistitiedon hyödyllisyys ja rajallisuus
lasten kaupunkihistorian tutkimuksessa
Veera Moll, Aalto-Yliopisto
14.50-15.15 Teinikunnat muistettuna ja koettuna koululaisyhteisönä 1960-luvun oppikouluissa
Essi Jouhki, OY
15.15-15.40 Muisteltu 1970-luvun yliopistolaisuus – hyvä, paha politisoituminen
Kuusisto Alina, Karjalan Tutkimuslaitos
III LAPSUUDEN, NUORUUDEN JA KASVATUKSEN
HISTORIAN MONIÄÄNISET LÄHTEET
pj. Kirsti Salmi-Niklander, sali 405
klo 14.00-14.30 Juopotteleva lukiolainen 1860-luvun Turussa: muistelijan, koululaisen
ja äidin näkökulmat egodokumenteissa
Kirsi Keravuori, SKS
14.30-15.00 Yrjö Karilas poikien kasvattajana
Lauri Julkunen, JY
15.00-15.30 Teksteihin tallennetut tunteet
Marianne Junila, OY
ABSTRAKTIT
I TEOREETTISIA JA METODISIA NÄKÖKULMIA KOKEMUKSEN,
MUISTIN JA MUISTOJEN TUTKIMUKSEEN
VOIKO KERTOMUKSESTA SAADA TIETEELLISTÄ TIETOA?
Ari Sivenius & Seppo Sajama, Itä-Suomen yliopisto
Tutkimme kolmea kysymystä: (1) Mitä muisto on? (2) Milloin muisto on luotettava? (3) Miten muistoa voi tutkia? Aluksi selvennämme neljää keskeistä monimerkityksistä käsitettä: muisto, muisti, kokemus ja kuva. Ne kaikki esiintyvät alustavassa määritelmässämme "muisto on muistiin tallennettu kuva aiemmasta kokemuksesta". Tämän jälkeen pohdimme muistojen tutkimisen metodin teoreettiseksi taustaksi muistamisen psykologiaa eli kysymystä (1) ja sen tieto-oppia eli kysymystä (2). Lähtökohtanamme humelaisen (kausaalisen) ja jamesilaisen ("loogisen") muistoteorian vertailu. Lopuksi pohdimme, millaisella metodilla muistoa voi tutkia eli kysymystä (3). Puolustamme teesiä, että ymmärrettävä puhe muistosta edellyttää, että sitä on kuvattu ei-mielivaltaisesti eli tavalla, jonka myös muistaja itse ymmärtää ja hyväksyy omakseen. Tämän vaatimuksen täyttää (ainakin) fenomenologinen haastattelu, jota ruodimme vielä konkreettisena esimerkkinä.
MUISTI, IHMINEN JA INSTITUUTIO - TUTKIELMA TIETEESTÄ JA TIEDEPOLITIIKASTA
Antti Ronkainen & Risto Ikonen
Kun puhutaan muistista tarkoitetaan lähes aina ihmisyksilön kognitiivista kykyä tallettaa mielessään prosesseja, ilmiöitä ja asioita. Toisaalta, on ihan mahdollista puhua myös instituutioiden ja jopa kansakunnan muistista. Onko kyseessä pelkkä metaforinen ilmaisu? Vai voiko tosiaan ajatella, että ihmiskollektiivilla voisi olla oma muistinsa, joka eroaa tuon kollektiivin jäsenten muistista?
Esityksessä on tarkoitus hahmotella institutionaalisen muistin erityispiirteitä ja sen yhteyttä yksilölliseen muistiin. Esimerkkitapauksena on tutkimustoiminnan kehkeytyminen eräässä itäsuomalaisessa yliopistossa sellaisena kuin henkilökunnan edustajat sen ovat kuvanneet. Tämä edustaa yksilöllistä muistia. Institutionaalista muistia valotetaan pienen ja suuren tiedepolitiikan strategiapapereilla. Pieni tiedepolitiikka tarkoittaa yliopistoinstituution omia linjauksia, suuri taas kansallista tiedepolitiikkaa.
Muisti on samalla eletyn elämän tiivistelmä, kuvaus ja tulkinta. Ilman muistia ei voi sen enempää suuntautua tulevaan kuin johtaa muutosta. Esityksen lopulla valotetaan tiedejohtamisen periaatteita käyttäen apuna Paul Feyerabendin muotoilemia ohjatun ja avoimen muutoksen käsitteitä.
"ME VAIN KASVETTIIN" - HAASTEENA INFORMAALIN KASVATUKSEN TAVOITTEIDEN TARKASTELU
Liisa Granbom-Herranen, JY
Kasvatus ja sen tutkimus on harvoin – jos koskaan – vain yhden tieteenalan haaste. Lähestyn kasvatuksen tutkimusta useaa tieteen alaa käyttävänä haasteena ja mahdollisuutena. Esityksessä tarkastelen kasvatuksen olemusta muisteluaineiston sananlaskujen valossa. Kasvatuspuheessa on läsnä kaksinkertainen vallan mahdollisuus: sananlaskun tuoma ja puhujan aseman antama. Sananlaskut eivät sinänsä kerro kasvatuksesta mitään, mutta elämäntarinassa ne voivat saada muistelijan tulkinnan ja käyttökontekstin. Tämä mahdollistaa systemaattisen analyysin selitysmallin tukeutuen mahdollisten maailmojen semantiikkaan. Keskeinen tieteenaloja yhdistävä tekijä on institutionalisoitumattoman arjessa tapahtuneen lasten kasvatuksen tutkimus. Tutkimus perustuu yhtäältä 1900-luvun alkuun sijoittuvaan elämäntarina-aineistoon ja toisaalta julkisen vallan odotuksiin. Tutkimusmenetelmänä on sisällönanalyysi (contemporary content analysis). Aineiston hankinnassa keskustelen olemassa olevien arkistojen hyödyntämismahdollisuudesta muusta kuin arkiston peruskäytön näkökulmasta ja lähdekritiikin merkityksestä.
II MUISTITIETOTUTKIMUSTA LAPSUUDEN, NUORUUDEN JA KASVATUKSEN HISTORIASTA
LAPSUUDEN FYYSISET, SOSIAALISET JA KULTTUURISET TILAT LASTENTARHA- JA PÄIVÄKOTIMUISTOJEN VÄLITTÄMINÄ
Taina Sillanpää, HY
Tarkastelen tutkimuksessani lapsuuden fyysisiä, sosiaalisia ja kulttuurisia tiloja lastentarha- ja päiväkotimuistojen välityksellä. Tutkimuksen keskeisenä käsitteenä on eletty tila. Eletyllä tilalla tarkoitan moniulotteista tilaa, jossa ihmiset antavat tilalle erilaisia merkityksiä muistelemalla. Tila muotoutuu ihmisten keskinäisten suhteiden, siellä tehtävän toiminnan sekä aikaan ja paikkaan kiinnittyvien havaintojen pohjalta laajaksi kokonaisuudeksi fyysisen tilan rinnalle. Kulttuurisella tilalla tarkoitan niitä kollektiivisia sääntöjä, arvoja sekä pedagogista toimintaa, jotka ovat fyysisen tilan, siinä toteutettavan toiminnan sekä ihmisten väliset suhteiden takana. Tarkastelen myös lastentarhan toimintakulttuurin valtasuhteita, tyttöjen ja poikien toimintaa sekä sosiaalisia suhteita lasten ja aikuisten välillä sekä lasten kesken ja niissä tapahtuneita muutoksia. Tässä esityksessä käsittelen keittiötä tilana ja siihen liittyvää toimintaa mm. ruokailukulttuuria lastentarha- ja päiväkotikokemuksissa. Tarkastelen keittiötä horisontaalisena ja vertikaalisena tasona mm. seuraavien kysymysten avulla. Miten lasten mahdollisuudet päästä keittiöön ja osallistua siellä tapahtuneeseen toimintaan ovat muuttuneet? Minkälainen merkitys keittäjällä oli lasten elämässä? Millaisia sääntöjä ruokailuun liitettiin ja miten lapset kapinoivat ruokailuun liittyvä sääntöjä vastaan? Tutkimusaineistona käytetään Ebeneser-säätiön ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keräämää kirjoitettua muistitietoaineistoa vuosilta 2011 - 2012. Tämän artikkelin pääaineistona toimii erityisesti lapsuuden muistoista koostuva kirjoitettu aineisto (n=68). Lastentarhalapsuuden muistelu ajoittuu 1920-luvulta 1990-luvulle. Muistitietoaineistoa peilataan Ebeneser-säätiön arkistomateriaaliin sekä virallisiin asiakirjoihin, jolla muisteluaineisto kontekstoidaan ajallisesti. Tutkimuksessa käytetään myös valokuvamateriaalina analyyttisena tekstiä tukevana lähteenä. Tutkimusmenetelmäni on ymmärtävä muistitietotutkimus, jossa muistitietoa pyritään selittämisen sijasta ymmärtämään. Tavoitteena on saavuttaa muistelijoiden omia tulkintoja menneisyydestään: mitkä asiat ja tapahtumat lastentarhoissa ja päiväkodeissa olivat muistamisen ja kertomisen arvoisia.
LASTEN HELSINKI 1960–2000. MUISTITIEDON HYÖDYLLISYYS JA RAJALLISUUS LASTEN KAUPUNKIHISTORIAN TUTKIMUKSESSA
Veera Moll, Aalto-yliopisto
Ympäristöhistorian tutkimuksissa on osoitettu lasten liikkuneen verrattain vapaasti vielä 1950-luvun Helsingissä. Kodit olivat ahtaita ja lapsia oli paljon, joten lasten maailma aukesi kotiovien ulkopuolelle. Ajan kaupunkisuunnittelun ja sosiaalipolitiikan asiantuntijat näkivät vapaan kulkemisen kuitenkin ongelmana. Asiantuntijakeskusteluissa oltiin huolissaan lasten kontrolloimattomasta liikkumisesta, kasvavan liikenteen vaarallisuudesta, liian ahtaista kodeista ja luonnon puutteesta Helsingin keskusta-alueilla. Asumisen siirtäminen puutarhakaupunkiin ja lähiöihin nähtiin välttämättömänä erityisesti lasten kannalta.
Perehdyn väitöskirjatyössäni 1950-luvun asiantuntijakeskustelua seuranneeseen kaupunkirakentamiseen ja lasten asemaan muuttuvassa kaupunkitilassa. Väitöskirjatyöni ensimmäisessä osassa, jonka parissa työskentelen tällä hetkellä, tarkastelen sitä, miten lasten liikkuminen ja liikkumismahdollisuudet ovat muuttuneet Helsingissä 1960–2000. Ainoa tapa tavoittaa lasten muuttuvaa liikkumista menneisyyden kaupungissa on muistitietotutkimus. Kysyn työni kuudessakymmenessä teemahaastattelussa, miten kolmella eri vuosikymmenellä lapsuuttaan eläneet muistavat elinympäristönsä ja liikkumisen Helsingissä. Tarkastelen sitä, miten elinympäristöt ovat muistelijoiden kuvausten pohjalta muuttuneet. Kuudessakymmenessä puolistrukturoidussa teemahaastattelussa kysyn 1960-, 1980- ja 2000-luvuilla Helsingin Kalliossa ja Pihlajamäessä kasvaneiden muistikuvia ja kokemuksia lapsuuden kasvuympäristöstä, kaupungista, kaupunkikodista ja kaupungissa liikkumisesta. Tässä esityksessä tarkastelen muistitietotutkimuksen välttämättömyyttä ja rajallisuutta lapsuuteen keskittyvän kaupunkihistorian tutkimuksessa.
Lasten omaehtoinen liikkuminen kaupungissa liittyy läheisesti terveyteen ja viime vuosikymmeninä nousseeseen huoleen lasten vähentyneestä liikunnasta, jopa liikkumattomuudesta. Tutkimuksissa on osoitettu, että mitä omaehtoisemmin lapsi saa liikkua, sitä todennäköisemmin tämä on fyysisesti aktiivinen ylipäätään. Lasten itsenäinen liikkuminen kaupungissa kytkeytyy myös tilan vallanjakoon eli siihen, kenellä on oikeus ja mahdollisuus liikkua kaupungissa. Lasten liikkumishistorian tarkastelu toimii työssä ikkunana laajempien kokonaisuuksien: kaupunkikehityksen, sosiaalipolitiikan, kulutusyhteiskunnan nousun ja muuttuvan lapsuuden, vanhemmuuden ja perheen tarkastelulle.
TEINIKUNNAT MUISTETTUNA JA KOETTUNA KOULULAISYHTEISÖNÄ 1960-LUVUN OPPIKOULUISSA
Essi Jouhki, OY
Teinikunnat olivat oppikoululaisten nuorten yksi keskeinen toimintamuoto ja yhteisö, jonka vaikutukset koululaisten elämään ovat olleet kauaskantoiset. Teinikunnat olivat oppikoulujen yläluokkalaisten omaehtoista vertaistoimintaa, joka tarjosi koululaisille raamit ja mahdollisuuden toimia ja harrastaa sekä ideoida, kokeilla ja toteuttaa yhdessä heille tärkeitä asioita. Useissa maaseutukouluissa teinikunta oli myös ainoa vapaa-ajan ja harrastusten toimintakenttä. Teinikuntien suosio sekä kulttuurinen ja yhteiskunnallinen toiminta huipentuivat kuohuvalla opiskelijaliikkeen sävyttämällä 1960-luvulla. Koululaisten aktivoituminen on kuitenkin jäänyt varsinaisen ylioppilasliikkeen varjoon. Opiskelijaliikkeeseen keskeisesti liittyvät kulttuuriradikalismi, yhteiskunnallinen herääminen ja aktivoituminen sekä puoluepolitisoituminen näkyivät myös oppikouluissa ja kanavoituivat etenkin teinikuntien ja niiden kattojärjestön Suomen Teiniliiton kautta. Seminaaripaperissa tutkin keräämäni laajan haastatteluaineiston ja aiemmin vähän hyödynnettyjen alkuperäislähteiden kautta miten 1960-luvulla oppikoulua käyneet henkilöt muistelevat osallisuuttaan ja toimijuuttaan teinikuntien toiminnassa. Tutkin erityisesti miten erilaisista taustoista tulevat henkilöt muistavat teinikuntien toiminnan, mitä mahdollisuuksia teinikunta tarjosi ja mikä merkitys tällä oli heidän myöhemmälle elämälleen. Tutkimuksen kohteena ovat teinikuntatoimintaan liitetyt henkilökohtaiset muistot ja kokemukset, mutta myös yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vaikutukset ja merkitykset. Tutkimuksellani osallistun historiantutkimuksellisen näkökulman kautta ajankohtaiseen akateemiseen keskusteltuun nuorten toimijuudesta, osallisuudesta ja osallistumattomuudesta. Tutkimalla teinikuntatoimintaa sekä historiallisena ilmiönä että muisteltuna toimintaympäristönä voidaan ymmärtää nuoruuden toimijuutta ja osallisuutta eri aikakerroksissa; menneisyydessä, tässä hetkessä ja tulevaisuudessa.
MUISTELTU 1970-LUVUN YLIOPISTOLAISUUS – HYVÄ, PAHA POLITISOITUMINEN
Kuusisto Alina, Karjalan tutkimuslaitos
Pohdin esityksessä haastattelujen valossa 1970-luvun muisteltua yliopistolaisuutta sekä sitä, miten politisoituminen koettiin ja ymmärrettiin erityisesti vuonna 1969 toimintansa aloittaneen Joensuun korkeakoulun kontekstissa. Esityksessä painottuu henkilökunnan näkökulma, sillä nuorten vasemmistolaisten yhteiskunta- ja ihmistieteilijöiden rekrytoituminen Joensuuhun vaikutti keskeisesti korkeakoulun punaisen maineen syntyyn. Joensuun korkeakoulun politisoitumiskeskustelu ilmensi yliopistoyhteisön sisäisiä, yliopistojen ja yhteiskunnan sekä Joensuun korkeakoulun ja ympäröivän maakunnan välisiä vastakkainasetteluita. Yliopistot olivat 1960- ja 1970-luvun vaihteessa eturintamassa yhteiskunnan modernisoitumisen ja politisoitumisen sekä kansainvälisten radikaalien virtausten ilmentäjinä. Yliopistojen oikeisto-isänmaallinen arvomaailma sai haastajan uudenlaisten aatesuuntien, koulukuntien ja käytänteiden rikkoessa niiden perinteisen järjestyksen. Joensuun korkeakoulu edusti pientä ja modernia, opettajankoulutukseen painottunutta korkeakoulua. Uusissa korkeakouluissa kilpailu viroista ja tutkimusvaroista ei ollut yhtä kovaa kuin vanhoissa yliopistoissa, ja lisäksi niissä oli tilaa toteuttaa sekä opetuksellisia että tutkimuksellisia tavoitteita – myös niillä, joiden tausta oli 1960-luvun vasemmistolaisessa opiskelijaliikkeessä. Korkeakoulun alkuvuosia leimasivatkin muistelussa kokemukset edelläkävijyydestä ja yhteisöllisyydestä, jotka kuitenkin saavat rinnalleen avointa puoluepoliittisuutta ja korkeakoulun sisäisiä ristiriitoja korostaneen diskurssin. Nuoren yliopistoväen rekrytoituminen Joensuuhun tulkittiin äärimmillään suunnitelmallisena kommunistisen korkeakoulun rakentamisena. Esityksessä käydään läpi politisoitumiskeskustelun taustalla olleita laajempia jännitteitä, mutta ennen kaikkea tarkastellaan korkeakoulun 1970-luvun toimijoiden tulkintoja politisoitumisesta, omasta politiikkasuhteesta sekä poliittisesti aktiivin tieteentekijän roolista. Muisteltu politisoituminen merkitsi leimaamista ja lokerointia, mutta myös nostalgian värittämää optimismia ja uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Yhteys 2010-luvun yliopistokeskusteluun ja yliopistotyön murrokseen on muistelussa aktiivisesti läsnä: kriittisyys, keskustelunhalu ja aitojen vaihtoehtojen olemassaolon tunnistaminen ja tunnustaminen ovat piirteitä, jotka ovat hiipuneet politisoitumisen vanavedessä.
III LAPSUUDEN, NUORUUDEN JA KASVATUKSEN HISTORIAN MONIÄÄNISET LÄHTEET
JUOPOTTELEVA LUKIOLAINEN 1860-LUVUN TURUSSA: MUISTELIJAN, KOULULAISEN JA ÄIDIN NÄKÖKULMAT EGODOKUMENTEISSA
Kirsi Keravuori, SKS
Juopotteleva lukiolainen 1860-luvun Turussa: muistelijan, koululaisen ja äidin näkökulmat egodokumenteissa. Katedraalikoulun toimintaa jatkaneen Turun kymnaasin oppilaat muodostivat 1800-luvun puolivälissä tiiviin ja itsetietoisen yhteisön, jonka elämä on hyvin dokumentoitua. Fysiatri Robert Tigerstedt kertoo Turun kymnaasin historiassa (Åbo gymnasium 1828–1872, 1919) elävästi ja yksityiskohtaisesti entisen koulunsa oppilaskunnan järjestämistä kalaaseista, joissa alkoholinkäyttö sai nykynäkökulmasta katsoen huimat mittasuhteet. Samalta ajalta on säilynyt toisen koulun oppilaan, myöhemmän kirjailija E. F. Jahnssonin kirjeitä, joissa hän raportoi hilpeällä otteella veljelleen koululaisten riennoista. Myös hänen äitinsä kirjeet ovat säilyneet, ja niissä näyttäytyy koululaiselämän synkkä kääntöpuoli: Wilhelmina Jansson kirjoittaa epätoivoisena ja neuvottomana poikansa alkoholisoitumisesta. Äidin kirjeet kertovat paitsi ensimmäisen polven opiskelijoiden ja heidän vanhempiensa välille syntyvästä sosiaalisesta kuilusta, myös talonpoikaisen ajattelun ja nousevan säätyläistön konfliktista. Koulutielle lähetetyt maalaispojat olivat "ensimmäisen polven juomareita" (Klinge ja Kolbe 1991), joilta puuttuivat taloudelliset ja sosiaaliset tukiverkot. Kirjeet kertovat myös niistä kasvatuksen keinoista, jotka vanhemmilla konfliktitilanteessa vielä oli käytössään. Ehdotettu esitelmä perustuu 2015 hyväksyttyyn väitöskirjaani ”Rakkat poikaiset!” Simon ja Wilhelmina Janssonin perhekirjeet egodokumentteina (1858–1887). Lisätietoja: http://www.finlit.fi/fi/tutkimus/loyda-asiantuntija/kirsi-keravuori#.WM_...
YRJÖ KARILAS POIKIEN KASVATTAJANA
Lauri Julkunen, JY
Käyn läpi esitelmässäni väitöskirjatutkimukseni asetelman, teoreettisen kehyksen ja näkökulman. Tutkimukseni käsittelee Yrjö Karilaan (18911982) elämäntyötä poikien kasvatuksen parissa. Karilas oli opettajankoulutuksen saanut kristillisen poikatyön kehittäjä, nuortenkirjailija ja yhdistysaktiivi yhteiskunnan monella eri sektorilla. Hänen toimintaympäristönään oli NMKY-liikkeen poikatyö, josta käsin hänellä oli yhteydet ja vaikutusvaltaa koko maan poikatyöhön 1910-luvulta 1960-luvulle asti. Karilas toimi pitkään myös WSOY:n kustannussihteerinä vastaten nuortenkirjallisuudesta ja uskonnollisesta kirjallisuudesta. Hänen omasta tuotannostaan tunnetuimpia ovat pojille suunnatut kasvattavat elämäkertakokoelmat sekä nuorten tietokirjallisuuden klassikoksi myöhemmin noussut Pikku jättiläinen. Tutkimukseni on temaattinen biografia, jonka keskiössä on poikien kodin ja koulun ulkopuolinen kasvatus 1900-luvulla. Tarkastelen Karilaan elämäntyöhön kiteytyneenä, kuinka mieskasvattajat pyrkivät rajaamaan poikakasvatuksen omaksi alueekseen, kuinka poikatyö kietoutui poikaiän tietämisen tapoihin ja millaisia sukupuolittavia ja luokkaan liittyviä tarkoitusperiä poikatyöllä ja poikakirjallisuudella Karilaan tapauksessa oli. En pyri tekemään yleistyksiä poikien kasvatuksen historiasta, vaan syventymään Karilaan kautta miespuolisen poikakasvattajan mielenmaisemaan ja mieheyteen. Samalla katson, että tutkimukseni on poikaiän normittamisen historiaa. Biografinen näkökulma mahdollistaa kasvatuksen tarkastelun osana yksilön elämänkulkua. Keskeisessä asemassa tutkimuksessani on Karilaan oma poikaikä, johon liittyvillä muistoilla on tärkeä rooli hänen myöhemmässä poikakasvatuksessaan. Poikaikä on rakenne, jota Karilas itse omassa elämässään ruumiillisesti elää ja myöhemmin tuotannollaan ja toiminnallaan muokkaa.
TEKSTEIHIN TALLENNETUT TUNTEET
Marianne Junila, OY
Pohdin paperissani, miten lasten ja nuorten kouluaineissa kuvaamia kokemuksia ja ilmaisemia tunteita tulee lukea. Kouluaine on aiheeltaan, muodoltaan ja rakenteeltaan annettu kirjoittamisen muoto, minkä lisäksi tekstin sisältöön kohdistuu vielä aikuis(t)en harjoittama kontrolli. Nämä seikat ovat epäilemättä rajoittaneet ilmaisua, ja aineiston lähdearvo on toisenlainen kuin esimerkiksi egodokumenttien. Toisaalta tekstit ovat aikalaislapsen tuottamia, mikä tekee niistä lapsuuden historian tutkimuksessa mielenkiintoisen lähdeaineiston. Verrattuna vuosia myöhemmin tai vasta aikuisiässä tallennettuun aineistoon tarjoavat tapahtumahetkellä laaditut tekstit mahdollisuuden kartoittaa lapsen ja nuoren autenttinen kokemus, jota ei ole tulkittu tai muokattu myöhemmän tiedon varassa. Mitkä ovat ne lukemisen ja tulkinnan keinot, joiden avulla - edellä mainittujen kouluaineiden rajoituksen huomioon ottaen - on mahdollista tavoittaa tällä tavoin muokkaantuneesta aineistosta kirjoittajan ääni? Aineistona on noin kymmenvuotiaiden kansakoululaisten kirjoittamia aineita, joissa he kuvaavat omia kokemuksiaan talvisodan aikana. Aineet on kirjoitettu keväällä 1941. Esitän muutamien esimerkkien avulla, millaisella lähiluvulla olisi mahdollista tavoittaa koululaisten oman kokemuksen ja sen kanssa mahdollisesti ristiriidassa olevan ”soveliaan” kokemuksen välistä rajaa.